Minun tarinani Herra Hoon kanssa alkaa ajasta, jota nykynuoriso voisi pitää esihistoriana – teknologian suuri läpimurto oli vasta aluillaan. Mennään takaisin vuoteen 1999. Esikoiseni syntymän jälkeen, noin 8-9 kuukautta myöhemmin, sain ensimmäisen migreenikohtaukseni. Se alkoi dramaattisesti: yhtenä aamuna menetin näköni molemmista silmistäni. Kun näkö palautui, iski valtava päänsärky – se migreeni olisi tullut jäädäkseen. Tuohon aikaan mikään lääke ei tuntunut auttavan. Auralliset migreenikohtaukset alkoivat yleistyä, ja ne tulivat aaltoillen – välillä helpottivat, mutta palasivat aina uudelleen. Seuraavat kaksi raskautta olivat kuitenkin ihmeellisiä: niiden aikana päänsäryt pysyivät poissa. Keskimmäisen ja kuopuksen välillä ei ollut lainkaan migreenejä. Mutta kuopuksen syntymän jälkeen kivut palasivat entistä pahempina. Ensimmäistä kertaa minulle määrättiin estolääkkeitä, mutta nekään eivät tuntuneet tehoavan. Jossain 2000 luvun puolella olin saanut diagnoosin sarjoittaisesta päänsärystä. Sain tietää diagnoosista kunnolla vasta vuosia myöhemmin, vuonna 2024, kun tilasin potilasasiakirjani toiselta paikkakunnalta neurologia varten. Sitä ennen oltiin vain ihmetelty, miksi mikään ei auta. Joitakin kipujaksoja saatiin katkaistua Färkkilän-tipalla, mutta helpotus oli aina vain hetkellistä. Vuoden 2011 paikkeilla tilanne alkoi vihdoin helpottamaan, ja viimeinen migreenikohtaukseni oli vuonna 2013. Sen jälkeen elämä oli rauhallista, ilman migreenejä tai Hortonin neuralgiaan (sarjoittainen päänsärky) viittaavia oireita – tai niin ainakin luulin. Kunnes maaliskuussa 2024 kaikki muuttui. Kohtaukset palasivat yhtäkkiä, ja vieläkin rajumpina. Siitä lähtien olen opetellut elämään Herra Hoon kanssa. Herra Hoo on lempinimeni tälle kivulle – pään sisällä asuvalle pirulaiselle, joka repii silmiä ja leukaperiä armottomasti. Ei ole ihme, että sitä kutsutaan myös itsemurhapäänsäryksi.